maanantai 11. syyskuuta 2017

Keltainen vaara

Rouvakissan laihtuneesta olemuksesta johtuen luottoeläinlääkärimme määräsi rouvalta otettavaksi virtsanäytteen. Minä kysyin, että miten ihmeessä se tehdään. Minulle annettiin pieni purkki samaan tapaan kuin ihmisten vastaavassa näytteenotossa. Ohjeena oli, että kissanhiekkalaatikko tyhjennetään, pestään ja sitten toivotaan, että kissa tekee asiansa siihen hiekanpuutteesta huolimatta. (Tässä tapauksessa ei etsitty bakteereja, vaan merkkejä munuaisten toiminnasta, siksi näinkin epästeriili toimenpide riitti.) Minä ajattelin, että katotaanhan vaan miten onnistuu.

Aamulla sitten silmät ristissä ennen seitsemää tyhjensin ja pesin rouvan hiekkalaatikoista toisen, sen johon hän suvaitsee pissiä. Menin takaisin nukkumaan, koska ajattelin, että hitot tästä mitään tulee. 

Heti kohta kuulin seinän läpi puolison puhuttelevan kissaa lempeällä ja suostuttelevalla äänellä: "Mene vaan. Kyllä siinä voi käydä. Mene vaan siihen pissalle." Höristin korviani. Seurasi hiljaisuutta ja epämääräistä kahinaa. Sitten puoliso jatkoi: "Hyyyyyyvä kissa! Tosi hieno kissa!" ja muuta lepertelyä. Näytteenotto onnistui ja pääsin kippaamaan nesteet purkkiin.

Iltapäivällä sain sähköpostia eläinlääkärillä: pissanäytteessä ei ollut mitään huolestuttavaa. Entistä lääkitystä vähän säädetään, ja sen pitäisi saada rouva taas pulskistumaan entiselleen.

Hymyilen salaa itsekseni sille, että puoliso sai puhumalla kissan antamaan virtsanäytteen.
 

Ei kommentteja: