torstai 3. elokuuta 2017

Päivä alkoi reippahasti

Kuskaushommia jälleen kerran. Jälkikasvu pakkasi jättimäiset rinkkansa ja lähti partiorientoihin, ja minun osakseni jäi dumpata heidät ajoissa asemalle. Vaikka nuorempi tytär on legendaarisen huono ajoissalähtijä (geneettistä; isänsä tytär), niin silti ennen lähtöä näyteltiin tilanne, jollaiseen en todellakaan ollut osannut etukäteen varautua. Tytär oli tunkenut puhelimensa sateenkestävään kaulapussiin suojakuorineen. Kaulapussi ei luonnollisestikaan mahtunut suojakuorien takia kiinni. Puhelin ei myöskään tullut enää pois pussista. Ei, vaikka minä vedin pussia ja tytär veti puhelinta ja kumpikin hoki kiireestä hätkönä, että "vedä nyt sitä!" Vanhempi tytär katsoi köydenvetoamme eteisestä kengät jalassa ja rinkka selässä päätään puistellen. Minulla ja nuoremmalla jo hiki pisaroi otsalla ja autossa olisi pitänyt olla kymmenen minuuttia aiemmin. Sitten puhelin vielä alkoi itsekseen soittaa jollekulle! Hälytysääni kuului pitkään, emmekä päässeet käsiksi näppäimistöön. Puhelu meni onneksi vastaajaan. Vastaajan viestissä saattaa kuulua lähinnä suhinaa, kolinaa, ähinää ja minun kuiskaava ärhentelyni hillittömästi kikattavalle tyttärelle.

Kuka sitten lopulta sai puhelimen pois kaulapussista? Minä. Olin aamun sankari. Niin. Ja jälkikasvu ehti vielä junaankin.

Ei kommentteja: