maanantai 3. heinäkuuta 2017

Sireenit kukkivat ja ulvovat

Tänään puoliltapäivin, normaaliin maanantaitapaan, testattiin täkäläisiä hälytyssireenejä. Jostain syystä ne eivät soineet tavalliseen "yksi ulahdus" -tapaan, vaan muutamaan ulahdussettiin jakaantuneina. Vaikutelma oli äkkiseltään kieltämättä vähän sama kuin yleisessä hälytysmerkissä, mutta kesti vain hetken, eikä minuuttia. Aamulehden mukaan muutkin kuin minä ovat höristäneet korviaan.

Tuli meinaan lapsuus mieleen. Minun lapsuuteni oli monenlaisten irrationaalisten ja rationaalisten pelkojen sävyttämä, ja yksi monista pelonaiheistani oli hälytyssireenin ääni. Vaikka tämän fobian takana olivat alun perin ne ilmiöt, joista yleinen hälytysmerkki saattaisi kertoa, onnistuin alakouluikäisenä kohdistamaan pelon nimenomaan sireenin äänen kyttäämiseen ja kaikkien kaukaisten kajahdusten kuulosteluun. Tuolloinkin laitteita testattiin säännöllisesti, ehkä maanantaina kello 12 mutta toisaalta se saattoi olla myös perjantai. Jokaisena testaushetkenä muistan sekunnin tai pari pelänneeni, että sireeni ei vaikene kertaulahduksen jälkeen vaan jatkaa nousevaa-laskevaa hälytysmerkkiä. Kouluaikana ei tarvinnut kuulostella kaukaisia ääniä, sillä lähin sireeni oli koulun katolla. Kesäisin piti höristellä korvia. Että soiko se pilli nyt metsän takaa, ja jos soi, niin soiko se yhtäjaksoista ääntä (palohälytys) vai nousevaa-laskevaa? Meillä oli kotona Maukka Perusjätkän levy, jonka yhdessä kappaleessa soi hälytyssireeni. Kuuntelin sitä joskus pakonomaisesti, vähän samaan tapaan kuin juuri rupeutunutta haavaa tulee revittyä ja tökittyä.

Kerran, ollessani ehkä kymmenen vanha, olin yksin kotona, kun hälytysmerkki soi järven ja metsän takaa. Ihan selvästi. Hillitön kauhu. Puhelinta ei saanut käyttää, muistin ohjeen. Radiosta piti kuunnella "ULA-kanavaa", mutta mikä se mahtoi olla. Piti siirtyä sisälle ja sulkea ovet ja ikkunat ja ilmanvaihto. Mietin, mitä tarkoittaa ilmanvaihto. Olin lamaantuneella tavalla poissa tolaltani. Vaikka tiesin, että ulos ei saisi mennä, juoksin silti kumisaappaat lonksuen mummolaan jonkin matkan päähän. Vaari oli kuullut saman hälytysmerkin ja oli rauhallisuuden perikuva. En muista, miten saimme tietoa mahdollisesta katastrofista, sen vain, että loppujen lopuksi kyse oli kemikaalien tai vastaavien pääsystä ilmaan ratapihalla. Ei siis sota eikä maailmanloppu.

Minulla on aikuiselämässäni paljon vähemmän fobioita kuin lapsena - en esimerkiksi enää (kovin usein) saa paniikkia hisseissä. Pelkoja sitten onkin enemmän. Tieto ja oppi maailmasta on poistanut pieniä, pintatason pelkoja, mutta kasvattanut suuret pelot maksikokoon. Edelleen pohdin, mitä teen, kun globaali katastrofi iskee. Tosin vastaus on melko selvä: kuolen.

3 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

...eikä sitä kuolemaa tartte pelätä... :)

Saima kirjoitti...

Niin, järjen tasolla ei, mutta tunteen tasolla en ole vielä oppinut olemaan pelkäämättäkään...

Timo Lampi kirjoitti...

Kauan minäki sitä pelkäsin, mutta erinäisten tapahtumien jälkeen enää en. :)