torstai 13. heinäkuuta 2017

Miettiny

Olin taas torpalla kuuntelemassa omia ajatuksiani. Ei pahemmin kuulunut mitään. Raaputtelin sitten samalla sammalia huvimajan katosta, kunnes alkoi sataa.

Sitä tässä olen kuitenkin pyöritellyt, että minulla on ikävä. Nimittäin sellaista tilannetta, jossa tuntisin olevani...toivottu ja kaivattu, parempien sanojen puutteessa. Tarkoitan lähinnä keskustelua ja emotionaalista läheisyyttä. Sitä, että voisin aloittaa juttelun, joka kaivautuisi mahdollisesti syvemmällekin, tuntematta itseäni häiriötekijäksi tai tuskastuttavaksi velvollisuudeksi.

Keskustelun ja ajatustenvaihdon suhteen olen nykyään kuin autiomaassa vettä etsivä kuivunut ja hiekan pöllyttämä ötökkä. Koska tekisin lähes mitä vain päästäkseni jonkun kanssa läheiseen yhteyteen, tulen helposti olleeksi rasittava "miksetsäkoskaan" -tyyppi. Roikun ja kiskon ja tongin kuin terrieri, yritän vaikka väkisin. Sillä tavalla ei hedelmällistä keskustelua synny ja se on ihan oma syyni. Toisaalta, ainakin puoliso uskoo jo tietävänsä minusta kaiken tietämisen arvoisen (ja saattaa olla oikeassakin), joten hänen näkökulmastaan päivittäisasioiden ulkopuolelle menevä keskustelu on silkkaa ajan haaskausta ja ennen nähtyä. Minulla on ystäviä, mutta monellekaan en uskalla paljastaa sitä, mitä olen, koska todellisuus on niin mustanpuhuva. Ne harvat, joille voin oikean karvani näyttää, ovat sen jo nähneet ja ehkä juuri sen takia pysyttelevät etäällä.

Minua väsyttää. Olen niin itsekeskeinen ja huomionhakuinen, että inhottaa. Itseänikin. Miksipä ei siis muitakin.

Ja ketä tässä huijataan - ei minulla mitään syvällistä sanottavaa olisi kuitenkaan. Mutta voisin kuunnella sujuvasti, jos jollain toisella olisi.

Ei kommentteja: