sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Nurkkakuntainen minäni

Minä en ole kansainvälinen ihminen. Nykyisellään asun ihan mielelläni Suomessa, eritoten täällä Tampereella. Yksi syy siihen, että viihdyn: kun matkustan bussilla, ihmiset pääsääntöisesti antavat kanssamatkustajien olla rauhassa. Minua ilahduttaa aidosti se, että bussi on "puolillaan täynnä", eli (lähes) jokaisen penkkiparin ikkunanpuoleisessa penkissä istuu ihminen ja käytävän puoleiset ovat tyhjänä. Siitä tietää, että nämä muutkin haluavat olla omineen eivätkä vaadi keneltäkään kanssamatkustajalta mitään, keskustelua ja viihdykettä tai muutakaan. Kaikki katselevat ikkunasta ulos tai kuuntelevat musiikkia, ja jos minun on pakko istua jonkun viereen, koska yhtään kokonaan tyhjää penkkiparia ei ole, mitään ei ole pakko sanoa. Katsekontaktiakaan ei ole pakko ottaa. Kumpikin matkustaa sinne, minne sitten matkustaakin.

Pidän myös suomalaisesta (?) varhaisesta päivärytmistä, siitä, että voi mennä töihin jo vaikkapa puoli kahdeksaksi ja päästä neljän pinnassa. Lounaankin saa syödä yhdeltätoista, jos ja kun silloin on nälkä (ja onhan se, jos kuudelta nousee). Kun menee kotiin neljän-viiden aikaan, saa syödä päivällisen, eikä tarvitse odottaa kahdeksaan asti saati pidempään.

Ajattelen usein, että olin oikeastaan mahdollisimman epäsopiva opiskelemaan yliopistossa vieraita kieliä silloin...no, reilu parikymmentä vuotta sitten. Olin ja olen tietysti teoriassa erittäin kiinnostunut kaikesta kielitieteellisestä ja rakastan edelleen intohimoisesti englannin kieltä. Mutta. Olin jo nuorena samanlainen kuin nyt: en oikeastaan halua ulkomaille, ainakaan pitkäksi aikaa. Enkä oikeastaan erityisesti halua hirveän aktiivisesti puhua ja kommunikoida ihmisten kanssa sen paremmin vierailla kielillä kuin suomeksikaan. Niin että jos olisin jostain jotain vielä tuolloin ymmärtänyt, olisi ehkä kannattanut valita jotain muuta pääaineeksi. Vaikka patologia. 

 

Ei kommentteja: