tiistai 30. toukokuuta 2017

Kun vaan on niin tyhmä!

Taas yksi asia, jonka tunnen vaivaavan minua paljon, paljon useammin ja pahemmin kuin muita: olen joskus järjetön idiootti ja sanon asioita, joita ei todellakaan kannattaisi. Siis sellaisia, jotka muuttavat keskustelun sävyn kiusaantuneeksi. Suorastaan tunnen, kuinka muiden kuulolla olevien selkäkarvat nousevat pystyyn. Sitten yritän sanoa jotain pehmentävää ja paikkailla tollouttani, ja muut läsnäolijat luultavasti ajattelevat, että katsotaanpa, kuinka tuo muija yrittää tästä luikerrella selville vesille. Miten ihmeessä aina onnistun? Samanlaisia insidenttejä tuntuu olleen halki koko elämäni, ja muistan ne tuskallisen hyvin.

Pitäisi olla vähän parempi porstua suussa. Ettei sieltä aina pääsisi karkuun idiotismeja eikä suu aloittaisi puhumista ennen kuin aivot ovat ajatelleet sanottavan asian valmiiksi.

En ikinä missään nimessä halua loukata ketään. Haluaisin, että päällimmäinen minusta mieleen tuleva asia EI olisi, että olen sosiaalisesti kömpelö nuija. Usein tuntuu, että pitäisi vain itsepäisesti olla sanomatta yhtään mitään muuta kuin päivää ja näkemiin. Tai "jaa, jaa tahi ei, ei", eikö isossa kirjassakin jotenkin niin suositella? 

Ja sitten vielä muistelen kaikkia typeryyksiäni aamuyöllä, kun herään, enkä saa unta enää ikinä. Ja tuntuu, että voisin oksentaa ja/tai potkia varvastani kiveen ihan vain siksi, että häpeä koskee niin kovasti.

2 kommenttia:

Seija kirjoitti...

"Parempi porstua suussa". Se nyt ainakin on hyvin sanottu.

Saima kirjoitti...

Kielikuva ei ole omani vaan lainassa joko äitini suvusta tai Kalle Päätalon kirjoista, en muista kummasta -)