sunnuntai 30. huhtikuuta 2017

Kärsiä ja hävetä

Heräsin aamulla siihen, että ikkunasta tuleva valo ei ollutkaan keväänkultaista, vaan talvisen harmaata. Puoliso lauloi keittiössä: "On hanget korkeat nietokset, kun vappu, vappu on meillä..."

Juorusin siskon kanssa puhelimessa ja puhuimme siitä, miten jokaisesta tutusta ihmisestämme kerrotaan aina ennemmin tai myöhemmin sama nolo Juttu, kun väkeä on koolla ja jutun kertominen on päässyt käyntiin. Siskoni Juttu on se, kuinka hän nuorena käytti väkijoukon kuullen ilmaisua, joka viittasi anaaliseksiin, vaikka ei tuolloin varmaan edes tiennyt mitä se sellainen anaaliseksi on. Tästä häntä sitten kaveri- ja perhepiiri aina muistuttaa. Puolison Juttu on, että hän kerran oli niin totaalisen juovuksissa, että oksensi taksiin; tätä tarinaa kerrotaan lähinnä siksi, että puoliso on normaalisti todella tarkka rahoistaan, mutta taksiin yrjöäminen on kallista hommaa.

Mietin tässä, että mikä mahtaa olla minusta kerrottu Juttu. Vai onko koko elämäni niin nolo ja hävettävä, että mikään yksittäinen ei pääse siitä nousemaan esiin?

Olen tainnut aikaisemminkin kirjoittaa siitä, että päässäni tuntuu olevan noin kahden vuoden kokoinen häpeäikkuna. Ikään kuin ajatusmaailmani tai minuuteni uusiutuisi melko lyhyellä syklillä niin, että yli kahden vuoden takaiset töllöntyöt on tehnyt nykyhetken näkökulmasta joku kokonaan toinen ihminen. Kahden vuoden rajan sisälle jäävät teot olen tehnyt Minä, siis Nykyminä, joten niiden täytyy olla OK, mutta mitä enemmän aikaa kuluu, sitä suuremmalla todennäköisyydellä tekemiseni ja sanomiseni muuttuvat noloiksi ja vatsaan alkaa koskea, kun ajattelen niitä.

Siihen Yhteen Tyyppiin liittyvät asiat ovat nyt suurelta osin liukuneet ulos kahden vuoden ikkunastani, ja olen alkanut hävetä niitä. Hävetä itseäni. Vaikka silloin tuntui niin todelta, oikealta ja hyvältä kaikki. JUMALAUTA ETTÄ OLEN TYHMÄ IHMINEN!

Ei kommentteja: