tiistai 4. huhtikuuta 2017

Kaarella

Joogapäivä.

Ajatukseni ensimmäisten kolmen aurinkotervehdyksen aikana: Ei he-le-vet-ti...

Ajatukseni tunnin harjoituksen päätteeksi: Miksi mä en tee tätä joka päivä?!

Olen vasta hiljattain alkanut siirtyä puolisillasta tekemään varsinaista siltakaarta. Lantio nousee jo ja keskivartalokin jaksaa, mutta pää ei vielä nouse irti lattiasta. Paitsi tänään. Ohjaaja tuli pääni taakse seisomaan, käski minun laittaa käteni hänen jalkateriensä päälle, vähän kauemmas kuin aiemmin sillassa olen laittanut, ja tuki nostoa hyvin kevyellä otteella lapaluideni kohdalta. Ja minä nousin lattiasta. Kaarella kuin jousi, vaikka nyt ehkä aika kränkkänän näköinen jousi, mutta silti. Kuiskaten puuskahdin: "Herranjumala." En todellakaan osannut odottaa itseltäni tätä - edes sitä, että selkäni kykenee taipumaan tarvittavassa määrin taakse.

***

Rouvakissa on oppinut kerjäämään, ja se on raivostuttavaa. Luulen puolison lahjoneen sitä keittiössä siinä määrin, että toimintamalli on sille selvinnyt: täytyy maukua pikkuruisella äänellä, luoda katseita kissanruokien säilytyslaatikkoon päin ja näyttää mahdollisimman söpöltä. Silloin joku varmasti heltyy ja kaivaa riutuneelle kissaparalle (5 kg) jotain herkkua. Jos kukaan ei helly, rouva mäykyy ja mäkättää kovemmalla äänellä ja kulkee kaikkien perässä. Sitkeä impi.

 

2 kommenttia:

Timo Lampi kirjoitti...

Meillä täällä meidän Pikku-Pekka, 8½kg, maukuu kanssa pikkukisun äänellä kun herkkuja tai lisäruokaa kaipaa.
Näillähän on vettä ja raksuja tarjolla 24/7, ettei se ainakaan nälkäänsä vingu. :DDD

Hyvin ovat oppineet e-ei sanonnan merkityksen, sillä ne saa lopettamaan.

Rapsutuksia kissalle!!

Saima kirjoitti...

Kiitos kissan puolesta. Pikku-Pekka taitaa olla nimensä veroinen - aika hyvän kokoinen! :-)