torstai 20. huhtikuuta 2017

Huono karma

Teininä en yleensä nähnyt juuri mitään sotkua missään. Kaikki äitini kehotukset siivoamiseen olivat mielestäni turhia, jopa osoitus siivousneuroosista ja hitleriydestä. Äidin ohimosuonet tykyttivät kun vastasin hänen pyyntöihinsä, käskyihinsä ja vaateisiinsa "joo joo" tai "kohta", ja jatkoin makoilua.

Niinpä on varmasti aivan oikein, että nykyään minä olen se, jonka päästä uhkaa katketa verisuoni. Teinit (ja puoliso) eivät varmasti huomaisi siivoamisen tarvetta kuukauteen, jos minä en asuisi täällä ja usuttaisi heitä kerran viikossa sotkun kimppuun. (Liioittelen. He eivät huomaisi siivoamisen tarvetta kolmeen kuukauteen.) Minä en kykene menemään illalla nukkumaan, ellen ole siivonnut keittiötä ja laittanut suurimpia tavaroita paikoilleen. Tyttäret eivät välttämättä edes ota koulutarvikkeitaan pois sänkynsä päältä, ennen kuin ryömivät peiton alle.

Missä vaiheessa olen muuttunut hutiluksesta Vilijonkaksi? En ollenkaan muista. Muuttuvatko tyttäret joskus? Vaikea uskoa, etenkin nuoremmasta.

*** 

Poliisilla oli kuulemma eilen joku ylinopeuksien tehovalvonta. Kuulemma, ja näemmä myös. Kuvautin itseni liikkuvalla peltipoliisilla Rantaväylällä. Että ketuttaakin.

Ei kommentteja: