torstai 9. maaliskuuta 2017

Terveisiä vuoden takaa

Eilen tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun näin mielenosoituksessa Sen Yhden Tyypin kaukaa ja tunsin kuolevani siihen paikkaan.

Viimeksi puhuimme kasvokkain puolitoista vuotta sitten, kun hän kertoi, ettei enää halua olla sitä, mitä sitten siihen asti olimme olleetkaan. En tiedä, onko edelleenkään kulunut päivääkään ilman, että hän olisi käynyt mielessäni. Emme ole missään yhteydessä, hänen aloitteestaan. Ja toisaalta, parempi onkin. Välillä keskustelen hänen kanssaan pääni sisällä, ja se on turhauttavaa ja järjetöntä. Minulla olisi hänelle paljon sanottavaa, mutta ei mitään sellaista, millä olisi hänelle jotain merkitystä. Toisin sanoen minulla ei oikeastaan ole hänelle mitään sanottavaa. Hän on päättänyt nähdä asiat sillä tavalla kuin näkee, ja minun näkökulmaani hän luultavasti kommentoisi vain kuten ennenkin: ikävää, että koet asian noin. Asiasta puhuminen satuttaisi vain minua.

Jos tapaisin hänet nyt, mitä haluaisin sanoa? En mitään sellaista, mitä kannattaisi tai millä olisi mitään positiivista kaikua. Sanoisin niin kuin asia on: en ole antanut hänelle anteeksi sitä, että kaikista puheista huolimatta en merkinnyt hänelle läheskään samaa kuin hän minulle. Enkä sitä, että minut oli niin helppo heittää loppuunkäytettynä pois. Eiväthän nuo asiat tietenkään ole mitään anteeksiannettavaa materiaalia edes - ne ovat vain tosia. Ihmiset yleensä tekevät niin kuin haluavat ja parhaaksi näkevät, ja niin hänkin teki. En minä häntä syytä, tai syytänpäs. Miksi olisin vihainen? Paitsi että olen raivoissani. Tai no. En enää ole ihan varma siitäkään.