perjantai 17. helmikuuta 2017

Placeholder

Tajusin juuri, että lähes kaikkia henkilöhistoriani työsuhteita yhdistää sama asia: olen kaikissa tuntenut, että en ole oikeastaan tarpeellinen kyseisellä paikalla vaan minun annetaan vain olla siinä, kun ei parempaa ole.

Monet työsuhteeni tosin olivat viransijaisuuksia, peräkkäin ja pätkittäin. Niissä en päässyt hetkeksikään unohtamaan, että työtila ja tavarat ovat oikeasti jonkun toisen; että syksyllä en enää olisi jatkamassa, vaikka tein keväällä kaikki pohjatyöt syksyä varten; että läsnäoloani vaadittiin kokouksissa, mutta minulla ei ollut mitään päätösvaltaa. Olihan siinä välillä sitten se yksi konepajatyösuhde, pidempi kuin mikään muista cv:ni täyttäjistä, neljäkö vuotta se oli. Siellä olin ehkä hetken tarpeellinen, kun olin ainoa, joka oli opetellut käyttämään uutta pikkukonetta, ja osastoni ainoa, joka kykeni tietynlaisiin laskutoimituksiin. 

Nämä nykyiset vuokratyöpätkät, no jaa. On niissä se hyvä puoli, että ei pääse yhteen paikkaan kyllästymään. Ylimääräiseksi saa itsensä tuntea joka paikassa. Toisaalta, edellisessä pestissä pääsin luistamaan keittiönsiivousvuorosta kuin koira veräjästä sillä verukkeella, että olin vain väliaikainen ilmiö.

Millaistakohan se olisi olla oikeasti tarpeellinen? Sellainen, jonka osaamisella on kysyntää? Eliittivähemmistöä? Erästä lähipiirin henkilöä pyydettiin juuri toiseen firmaan, ehdot olisi melkein saanut sanella, jos olisi suostunut. Mahtaa olla juhlava fiilis.

Ei kommentteja: