sunnuntai 22. tammikuuta 2017

Elämä kapeassa uomassaan

Ajattelin tässä, että elelen aika helvatan pienissä puitteissa nykyään, mutta se sujuu.

Työ ei rasita aivoja, korkeintaan sinnikkyyslihasta, ja silti se on ainakin näin urakkaluontoisena ihan mukavaa. Perjantaina tulimme nuoren työparini kanssa siihen tulokseen, että jos kovin julkisesti kertoisimme, miten hyvin itse asiassa viihdymme arkistokaaosta purkamassa, meitä pidettäisiin omituisina. Hommassa on kuitenkin samaa viehätystä kuin vaikkapa neulomisessa ja palapelin rakentamisessa. Aloitetaan vain jostakin kulmasta, nyherretään pieni osa kerrallaan, välillä otetaan takapakkiakin, mutta kun vähän ajan päästä nostaa katseensa, edistyminen näkyy.

Kaikki liikuntamuotoni ovat pakollisella tauolla, koska minulla on nyt tämä kerran-talvessa-megaluokan-flunssa. Hitto. Lohdutan itseäni sillä, että lehdessä itse asiassa sanottiin Näsijärven jään olevan harvinaisen hataraa ja täynnä vaaranpaikkoja. Ja lumitilanne on edelleen huono. 

Olen jotenkin kutistunut. (Valitettavasti en fyysisesti!) En kurottele mihinkään suuntaan enkä tavoittele mitään, käpristelen vain kuoressani kuin saksanpähkinä. Vaikka asiat sujuvat ja olen melko aikaansaapa, en tunne olevani mitenkään hirveän aktiivisesti elossa. Sellaisiakin aikoja on joskus ollut, että korvissa humisee ja suonissa kuohuu ja tukka vaan lepattaa kun energiavirta humisee lävitseni (haha). Mutta ehkei niitä enää tule. Väliäkö sillä.

Ei kommentteja: