lauantai 24. joulukuuta 2016

Niinä päivinä

Istuin lähikirkossa jouluaaton hartaudessa, koska nuorempi tytär ehdottomasti vaati niin. Itsehän tosin tämän olen aiheuttanut - muistaakseni vein hänet 11 vuotta sitten ensimmäisen kerran vastaavaan hartauteen, koska hän nyt vain oli sen tyyppinen lapsi, jota kelpasi viedä yleisötilaisuuksiin. Tuolloin tyttärellä oli saparot ja hänen jalkansa olivat liian lyhyet ylettyäkseen lattiaan kirkon penkissä istuttaessa. Tänään tytär käyttää enemmän (ja taidokkaammin) meikkiä kuin minä ja rypisteli koko hartauden ajan minulle kulmiaan, koska lauloin liian kovaa ja/tai kuiskin hänelle typeriä juttujani.

***

Kun olin peruskoulun yhdeksännellä luokalla, käsikirjoitin luokkamme joulunäytelmän. Se oli eräänlainen versio evankeliumistoorista. Enkeli oli puettu hipiksi ja hän sanoi paimenille: "Ei paniikkia!" Itämaan tietäjiä oli vain kaksi, koska kolmannen olivat tullimiehet pidättäneet Vainikkalan raja-asemalle suitsukkeen maahantuonnin takia. Muistan, että näytelmän käsikirjoitus piti hyväksyttää opettajainhuoneessa etukäteen, sillä eihän sitä nyt mitä tahansa saanut esittää. Ihmettelen jälkikäteen, miten saimme pienessä, uskonnollishenkisessä kunnassa tuollaisenkin pätkän menemään läpi.

Ala-asteella päädyin usein joulunäytelmiin esiintymään, vaikka olin tuskallisen ujo. Syynä oli varmaankin se, että minulla oli kova ja selkeä puheääni (sukuvika) ja tapana oppia vuorosanat nopeasti. Olen esittänyt ainakin oravaa, kuningatarta hyttysverkosta tehdyssä puvussa, Betlehemin tallin siivoojaa sekä huippuroolissani kuudennella luokalla avaruuslentäjää toppahaalarissa. 

***

Koulun kuusijuhlien muistelu johtuu tänään siitä, että jouluhartaudessa laulettiin se yksi virsi, jota en voi laulaa, koska alan itkeä ensimmäisessä säkeessä. Virsi 32, vanhassa virsikirjassa sama numero, jokavuotinen osa ala-asteen kuusijuhlia. Sen alkusanat vanhassa versiossa, "Tulemme, Jeesus, pienoises / nyt Betlehemiin seimelles" heilauttavat minut välittömästi takaisin siksi pieneksi valkotukkaiseksi tytöksi. Miksi joulussa on niin paljon itkettäviä asioita? Miksi on niin haikeaa muistella lapsuutta ja sitä, kun joulu oli vielä satua ja taikaa? Tietenkin siksi, että sitä ei enää saa takaisin.

2 kommenttia:

Stadin Friidu kirjoitti...

Hyvää Joulua, Saima. Piipahdan usein lukemassa blogiasi. Tekstisi miellyttävät. Ja mukavaa ensi vuotta myös.

Saima kirjoitti...

Kiitos, arvoisa Friidu! Rauhaisaa juhla-aikaa sinne Stadiin kaikin puolin.