sunnuntai 13. marraskuuta 2016

So sue me

Oho, minut haastettiin! Veela mainitsi vaatimattoman blogini omassaan, ja mikäpä siinä. Ohjeet ovat seuraavanlaiset: 

1. kirjoita postaus tunnustuksesta logoineen
2. kerro lyhyesti, kuinka aloitit bloggaamisen
3. anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle
4. mainitse ja linkitä blogi, joka sinut nimesi
5. nimeä 10 bloggaajaa tunnustuksen saajaksi


Kuinka ja miksi aloitin bloggaamisen? Vuonna 2013 keväällä sain jonkinlaisen puuskan ja päätin, että koska ainoa vähänkin luova asia, mitä tunnen kykeneväni harrastamaan, on kirjoittelu, voin yhtä hyvin perustaa blogin. Minä olen ikuisesti se Merja Otavan Priska -nuortenromaanin tyttö, joka sanoo "joskus minä kirjoitan", mutta ei pääse ajatusta pitemmälle, koska aristelee. Minulla ei ole tarinoita, en kirjoita fiktiota, vaivattomimmin kirjoitan itsestäni. Päiväkirjaa pidän ajoittain tiiviisti, viimeiset pari vuotta miltei maanisesti, mutta sen lisäksi kirjoitan mielelläni jotain sellaista, mille voin kuvitella lukijan tai pari. Siihen väliin sitten tuli bloggaaminen. Tämä nykyinen on toinen blogini, ensimmäisen hautasin alkuvuodesta ja haudassa pysyköön.

Kirjoittamalla päivistäni ja ajatuksistani niin, ettei kyseessä ole aivan pelkkä päiväkirjamainen tajunnanvirta vaan välissä on edes pieni jarru, muotoilu ja harkinta, havaitsin saavani etäisyyttä tapahtumiin. Se on hyödyllistä. Kun jokin asia ravisuttaa (tai ihan vaan liikauttaa tai hytkäyttää) minua, mutta kirjoitan siitä ironis-kyyniseen sävyyn, julkaisen kirjoituksen liikaa miettimättä ja annan sen olla, asia kevenee. Usein. Ei aina. Kuitenkin vähintään tuloksena on se huojennuksen tunne, jonka kokee, kun saa vaahdota jollekin ystävälleen keskeytyksettä ja sitten vetää henkeä.

Jonkin verran tulen väistämättä tuoneeksi esiin sitä, että mielenterveydeltäni en ole vakaimpia kansalaisia. Tarvitsen välillä interventioita, kun nokka oikein kyntää maata. Näistä kirjoittaminen on osaltaan varsin terapeuttista, ja lisäksi haluan edes pienesti tuoda näkyvyyttä mielenterveysongelmille. Kun ei sairaus välttämättä näy päälle, mutta on silti hyvin todellista. 

Anna ohjeita aloittelevalle bloggaajalle? Jos annan, niin kuulostan väistämättä niuholta keski-ikäiseltä tädiltä, eivätkä ohjeeni ole luultavasti edes hyviä. Mutta elämästä on aina mukavin lukea. Ja koska olen synkkämielinen, luen mielelläni myös muiden synkkämielisiä tekstejä. Positiivisuudella on aikansa ja paikkansa, mutta pakkopositiivisuus ja ulkokuoren ylläpito on perseestä. En varmaankaan ole ainoa, jota perverssillä tavalla lohduttaa se, että muillakin on joskus vaikeaa vaikkei "pitäisi" olla. Että en ole ainoa viallinen, joka ottaa hyttysen kokoiset asiat vakavasti ja kissan kokoiset kuolemanvakavasti, isommista puhumattakaan. 

Siunatuksi lopuksi anteeksipyyntö: en löydä kymmentä blogia haastettavaksi. En uskalla enkä kehtaa tuntemattomia haastaa, ja useimmat niistä, joita säännöllisesti luen, on jo haastettu - Veela taisi puhdistaa pöydän siinä mielessä. Yksi sentään nousee esille:

Yksinkertaisuuteen -blogin Pölö! Will you accept the challenge?

Niin että. 

Ei kommentteja: