tiistai 15. marraskuuta 2016

Olen paha ihminen

Menin yhteen vakiopaikkaani lounaalle. Vastoin odotuksiani paikka oli lähes tyhjä, vain yksi pöytä noin tusinasta oli varattu. Ilahduin, koska pääsin suosikkipaikalleni ikkunan ääreen kahden hengen pöytään.

Olin saanut laitettua takin naulaan pöydän viereen, repun pöydän alle ja lastatun lautasen pöydälle, kun paikalle tuli nuori henkilö. Hän kysyi, voisiko päästä istumaan siihen pöytään, jotta näkisi ulkona vaunuissa nukkuvan lapsensa.

Minä kohotin kulmani hiusrajaan asti ja olin pari sekuntia hiljaa. Sitten sanoin "oookei..." ja aloin siirtää kamojani toiseen pöytään. Ja tässä vaiheessa sitten olin se paha ihminen. Minä nimittäin en sanonut iloisesti, että juu, totta kai, voin mennä tuohon huonompaan pöytään ihan riemukseni, jippii. Minä käytin äänensävyä ja eleitä, jotka kertoivat, että annan paikan, kun sitä kerran pyydetään, mutta en voi sanoa että se ei haittaisi. Koska se haittasi. Minä olisin oikeasti halunnut istua siinä.

Toisessa pöydässä syödessäni sitten ihmettelin, miksi en osannut valita kahta ilmeisintä vaihtoehtoa - iloista teeskentelyä, ettei haittaa, tai sitten kieltäytymistä. Miksi olen tällainen passiivis-aggressiivinen ristisiitos? Miksi en uskaltanut kieltäytyä vaihtamasta paikkaa? Kuten sanoin, ravintola oli lähes tyhjä ja nuori henkilö olisi nähnyt vauvansa ainakin kolmesta lähellä olevasta pöydästä. Sitä paitsi vaunut olisi ollut muutenkin järkevämpi tuoda sisäpuolelle, koska ulkona oli kohtalainen meteli julkisivuremontin takia. 

Ja sitäkin ihmettelin, miten jotkut ovat niin erilaisia kuin minä, tai vaihtoehtoisesti minä olen niin erilainen kuin jotkut (monet?). Kun itse olin pienten lasten äiti, minulle ei olisi tullut mieleenkään pyytää vastaavaa myönnytystä. Ei todellakaan olisi. Minut oli opetettu siihen, että varsinkin pienten lasten kanssa liikkuessa täytyy olla mahdollisimman siipisatona ja huomaamaton, lähes anteeksipyytelevä, eikä pidä aiheuttaa toisille vaivaa. Onko se nyt sitten sen terveempää, en tiedä. Mutta samaa tunnun jatkavan edelleen - vastahan pari viikkoa sitten luovutin pöytäni kahdelle vanhalle sedälle, vaikka en ollut oikeastaan edes lähdössä vielä.

Mutta. Jos olisin kieltäytynyt luopumasta paikastani, silloin vasta huonoksi ja itsekkääksi olisin itseni tuntenutkin. Ja olisin myös riskeerannut sen, että tuntematon ihminen alkaa sättiä minua julkisesti. Jolloin olisin juossut itkien ulos ja ruoka olisi jäänyt syömättä. 

Hitto.

Ei kommentteja: