keskiviikko 9. marraskuuta 2016

Olemassaolo

Peruutin terapia-ajan, koska en halunnut mennä sinne. En alentunut keksimään mitään kuviteltua sairautta tai menoa peruutuksen syyksi, vaan laitoin vain viestin, että peruutan. Oikeastaan haluaisin lopettaa koko jutun, mutta sitä en ole vielä valmis sanomaan kasvotusten ääneen. Kohti rehellisyyttä ja sen yli!

On marraskuu, minä en mielestäni ole masentunut enkä muutenkaan vajaakuntoinen, mutta olemassaolo tökkii. Ei sillä lailla aktiivisesti, että miettisin koko ajan olemassaoloni lakkauttamista, mutta tuntuu, että ei kannata. Mikään. Olen happea ja ravintoa kuluttava organismi päivästä päivään, en tee mitään rakentavaa vaan päin vastoin tuhoan luonnonvaroja joka henkäykselläni. Keksin sitä ja tätä ja tuota tekemistä, kun kerran vielä tuntuu vähän aikaa olevan ennen kuolemaa. Eikä mikään tekeminen kuohauta intohimojani piirun vertaa. Minua ei kaivata missään (ellei sitten muonitus- ja taloushommissa, mitä sitäkin epäilen) eikä kukaan halua yhteyttä minuun.

Tämä on oikeastaan pirun sairasta ja hävettävää. Näin etuoikeutettu ihminen kuin minä, eikä muuta saa aikaan kuin valitusta.

Ei kommentteja: