keskiviikko 12. lokakuuta 2016

Vanha rakkaus ruostuu

Luin taas vaihteeksi L.M. Montgomeryn Runotyttö-kirjat - yleensä luen ne noin kerran vuodessa, mutta nyt en muistaakseni ole kahteen vuoteen koskenutkaan. Ja nyt minua harmittaa. Ne eivät enää ole hyviä, varsinkaan viimeinen osa. Ensimmäinen osa on kyllä edelleen pätevä lastenkirja ja viehättää minua. Siksikin, että se oli julkaisuaikanaan luultavasti aikaansa edellä koska kertoo tytöstä, joka ei aina tottele eikä aina ole kiltti, vaan jolla on voimakas oma tahto. Mutta nuo jatko-osat, huokaus. Eivät ne enää puhuttele. VIimeisen osan rakkausjutut tuntuvat suorastaan päälleliimatuilta ja koko kirja hajanaiselta ja väkisin väännetyltä.

Tältäköhän tuntuu, kun lakkaa rakastamasta jotakuta ihmistä, joka on aiemmin herättänyt hurjaa tunteen paloa ja jota ilman elämä on tuntunut tyhjältä? Nuoruudenrakkauteni Runotyttö-kirjoihin taitaa olla mennyttä eikä sitä voi herätellä uudelleen.

Ensimmäistä osaa, pikkutyttö-Emilian tarinaa varmasti vielä luen uudelleenkin. Siihen liittyy myös hienoja muistoja eräästä kesästä, jolloin luin kyseisen kirjan lapsilleni ääneen luku luvulta, yleensä yhden luvun illassa. Jälkikasvu oli tuolloin vähän kouluiän molemmin puolin. Eräänä iltana olin lopettamassa kesken luvun, koska ääneni väsyi - kyseessä oli se kohta, jossa Emilia uskoo kuolevansa syötyään "myrkytetyn" omenan - mutta olohuoneesta kuuluikin puolison ääni: "Ei kun lue nyt se luku loppuun, että mä tiedän, miten siinä käy!"  

Ei kommentteja: