maanantai 31. lokakuuta 2016

Mamis

Näin vähän aikaa sitten unen, jossa olin hurja ämmä. Unessa olin ravintolassa syömässä jonkun kanssa aamiaista, ja pöytiä siivoava työntekijä sanoi meille, että korjatkaapa nuo roskat tuosta lattialta, kun olette työttömiä. Uniminäni sanoi kovalla ja kylmällä äänellä, että minä olen kylläkin täällä asiakkaana enkä orjatyövoimana, vaikka olenkin työtön. Puolustin siis itseäni.

Todellisuudessa en ole ollenkaan sellainen, sen huomasin taas tänään. Menin lounaalle erääseen suosikkipaikkaani, jossa oli suhteellisen paljon ihmisiä, mutta ei sentään tungosta. Olin jättänyt takkini erääseen pöytään, jossa ei sisään tullessani ollut vielä muita. Kun tulin annoksineni kassalta, pöydässä istui jo pari muutakin. Minä, joka sentään olin varannut paikkani aiemmin, änkytin tyhmän kuuloisena: "Öö...saanks mä istua tähän?"

Mitä helvettiä minä aina väistelen ja olen niin kuin en saisi olla?

Olin ajatellut istua lounaalla rauhassa ja lukea kirjaa, mutta visiittini jäi lyhyeksi. Samassa pöydässä istuva naishenkilö nimittäin puhui toverilleen pitkään ja laveasti siitä, kuinka viime kesänä oli saanut salmonellan lounaspaikasta, jossa paraikaa istuimme. Söin ennätysvauhtia.

Menin kauppahalliin kahville. Istuin pienessä pöydässä yksin ja jopa rohkenin lukea sitä kirjaani nyt. Kahvikupillisen loppupuolella huomasin, että pari vanhaa miestä tuijotti minua jotenkin merkitsevästi. Heti, kun liikahdin vähänkin (olin vain laittamassa kirjaa laukkuuni), toinen heistä höökäsi pöydän viereen ja sanoi, että niin, tästähän vapautuu paikka? Minä tonttu sanoin häkeltyneenä, että juu. Mitäpä siinä sitten muutakaan kuin vedin takin päälleni. Ennen kuin napitkaan olivat kiinni, nuo kaksi miestä olivat istuneet pöydän ääreen ikään kuin se olisi heidän syntymäoikeutensa. Minä vielä vein omat astiani pois heitä häiritsemästä, vaikka sellainen ei olekaan kyseisessä paikassa käytäntö!

Olisin jotenkin ymmärtänyt miehiä, jos kahvila olisi ollut täynnä. Vapaita pöytiä oli kuitenkin parikin.

Kyllähän tämä maitoiluni olisi jotenkin hyväksyttävää, jos olisin oikeasti nöyrä ja epäitsekäs. Mutta kun olen kiukkuinen ja passiivisaggressiivinen muija ja jurnutan aina tuntikausia jälkeenpäin, kun tunnen ylitseni kävellyn. Se käy luonnolle nimittäin, se.

 

Ei kommentteja: