perjantai 26. elokuuta 2016

Taide ja aikakone

Kävin Helsingissä, taas ulkoiluttamassa museokorttia. Alice Neelin takia sinne oikeastaan lähdin, ja näyttely olikin todella kiinnostava, laaja ja puhutteleva. Samalla tulin käyneeksi myös Niki de Saint Phallen näyttelyssä Taidehallissa, ja jestas, sekin oli hieno! Katselin yksityiskohtia silmät särkien ja ajattelin, että vau, tällaistakin taidetta voi tehdä, ja joku on tehnytkin.

Helsingissä lähellä Stockmannia kävelin ohitse, kun jonkun sortin katutaiteilija puhutti yleisöä englanniksi ja oli ilmeisesti tyytymätön yleisön reaktioihin tai pikemminkin niiden puutteeseen. Kun hidastin vauhtiani, taiteilija huusi minulle "HELLO!". Nostin kättäni ja hymyilin. Taiteilija sanoi mikrofoniinsa jotakin, josta en saanut selvää - jälkeenpäin ajatellen luulen, että hän sanoi: "Do you find me attractive?" Minä, maalaishiiri kaupungissa, häkellyin ja luikin poispäin. Tämä sai taiteilija huutamaan perääni: "LESBIAN!"

Olen ehkä sisimmässäni kovin asenteellinen. Välitön reaktioni tuohon huutoon oli nimittäin ajatella, että taidan olla pukeutunut kovin homssuisesti. (Se oli kyllä totta, mutta mitäpä siitä.)

Lisää omituisia tilanteita: trendikkäässä lounasravintolassa etsin kuppia, josta voisi juoda jälkiruokakahvin, mutta tarjoilija osoitti minulle pinon pieniä juomalaseja. Kahvia juomalasista! Ei meillä Tampereella. Paitsi latte, ehkä.

Mutta sokeri pohjalla: menin tapaamaan naista, joka oli teini-iässä paras ystäväni ja myöhemminkin olemme aina tavatessamme löytäneet yhteisen sävelen, vaikka tapaamme perin harvoin. Nytkin edellisestä kerrasta oli kaksi vuotta, ja sitä edellisestä varmaan kymmenen vuotta. Ja silti: hän on edelleen se sama kiihkeä ja luova tyttö kuin 25 vuotta sitten. Hän on hyvin erilainen kuin minä, ja kuitenkin hänessä on sama pessimismin ja pakonomaisen kaikkeen varautumisen sävy kuin minussa. Hän analysoi ja ylianalysoi, aivan kuten minä. Emmekä koskaan ole vaivautuneita tavatessamme, tunnustelu on tarpeetonta - alamme puhua oikeista asioista ihan tuosta vaan ilman säästäpuhumisvaihetta. Eilinen tapaaminen oli kuin lahja, jonka sain. Olin vähällä myöhästyä onnibussista, koska en malttanut lähteä, keskustelu olisi jatkunut vielä vaikka yöhön asti.

Pimeässä bussissa ajattelin vaihteeksi Sitä Yhtä Tyyppiä. Kaipaan häntä niin, että kylkiluihini koskee. On hullua antaa itsensä kaivata, ja silti se tuntuu väistämättömältä kuin vuorovesi.

Ei kommentteja: