sunnuntai 7. elokuuta 2016

Perheen ainoa kissa

Pyysin, että pikkukolli sijoitettaisiin muualle odottamaan lopullista kotiaan. Tilanne ei enää ollut reilu kollille sen paremmin kuin rouvakissallekaan. Kun kolli oli vapaalla jalalla kodissa, rouvakissa piileskeli sängyn alla sen yli-innokkaita lähestymisyrityksiä ja uskalsi hädin tuskin käydä hiekkalaatikolla. Kun taas rouvakissa hallitsi reviiriään, pikkukolli itki surkeasti yhdessä huoneessa ja repi julisteita seiniltä. Se kaipasi seuraa lähes koko ajaksi. Näin ollen olen erinomaisen hyvilläni, että sille saatiin järjestymään parempi sijaiskoti.

Pikkukollin saaminen kuljetuskoppaan oli episodi, jota en jää muistelemaan hyvinhoidettuna hommana. En saanut kissaa boksiin hyvällä, vaikka aiemmin se oli onnistunut, joten deadlinen lähestyessä oli otettava pakkokeinot käyttöön. Pikkukolli sähisi ja murisi ja pakeni, ja minä olin vaipua epätoivoon. Vihdoin se erehtyi kätkeytymään pitkään ja kapeaan pahvilaatikkoon, jota pidämme olohuoneessa "kissatunnelina". Tungin tunnelin toiseen päähän lakanan tukkeeksi ja kallistin tunnelia niin, että kolli liukui toisessa päässä odottavaan boksiin. Sen jälkeen kolli oli hiljainen, peloissaan ja alistunut, ja vihasi minua. Tunnen edelleen itseni roistoksi.

Rouvakissa vapautui. Se alkoi heti syödä paremmin ja liikkua vapaammin ja malttaa nyt pysähtyä katselemaan lintuja ikkunasta. Rouva ei tosin ole vielä ihan vakuuttunut siitä, että jälkikasvun huoneessa ei enää ole muita kissoja, vaan katselee huoneen ovea huolestuneena eikä mene sisään, vaikka kehottelisimme.

Havaitsimme, että rouvakissa ymmärtää puhetta paremmin kuin olemme luulleet. Puoliso sanoi keittiössä rouvalle, että nyt mennään nukkumaan - rouva lähti välittömästi makuuhuoneeseen odottamatta meitä mukaansa ja hyppäsi sängylle. Ja sitten nukuimme yhdessä rentoutuneina aamuneljään, jolloin rouva havaitsi, että ruokakuppi on tyhjä ja ilmoitti myös, että hiekkalaatikko pitäisi siivota.

Ei kommentteja: