perjantai 12. elokuuta 2016

Kartturina

Olen taas moneen kertaan saanut itseni kiinni siitä ajatuksesta, että en voi mennä mihinkään tilaisuuteen, jossa saattaisin törmätä Siihen Yhteen Tyyppiin. Tulevana viikonloppuna on kaksikin yleisötapahtumaa, jotka olen luultavasti jättämässä väliin. Siis siitäkin huolimatta, että tapahtumissa on todennäköisesti niin paljon väkeä, että en suinkaan väistämättä törmäisi Siihen Yhteen, vaikka hän siellä olisikin (ja todennäköisesti on).

Lisäksi olen suunnitellut jättäväni väliin erään sellaisen yhdistyksen kokoukset, johon molemmat kuulumme. Yhdistyksen tapahtumissa en ole koko tänä kalenterivuonna käynyt lainkaan. Syksyllä on tulossa yleiskokous, mutta haluni mennä tapaamaan tuttuja sinne häviää huomattavasti pelolleni siitä, että joudun olemaan samassa tilassa Sen Yhden Tyypin kanssa. Olen jopa suunnitellut eroavani yhdistyksestä kokonaan. Vaikka minulla on siinä pidempi ja aktiivisempi historia kuin Sillä Yhdellä.

Tekee mieli läimiä itseään naamalle. Että nyt muija ryhdistäydy ja rupea käymään sellaisissa tilaisuuksissa, joissa haluat käydä, täysin riippumatta siitä, keitä muita siellä mahdollisesti on.

Mutta olen niin heikko. En halua tuntea itseäni enää yhtään hävinneemmäksi, yhtään epäonnistuneemmaksi ja kelvottomana poisheitetyksi. En halua tietää, miten riemukkaan onnellinen Se Yksi Tyyppi on nyt, kun hänen ei enää tarvitse minuakaan sietää.

Edelleen tulee tällaisia aikoja, joina asia sattuu yhtä ankarasti kuin vuosi sitten. 

Mikä auttaisi? Se taikakalu, jota olen kai koko ikäni etsinyt - talismaani, joka saisi minut tuntemaan, että olen itsessäni, minuna, edes jonkin arvoinen. Että koko ihmisarvoni ei riippuisi siitä, miten muut näkevät minut. 

Ei kommentteja: