torstai 10. maaliskuuta 2016

Minun vuoteni?

Olen sillä lailla pikkuisen hajalla oleva henkilö perusolemukseltani; minun on vaikea elää itseni kanssa. Olen viettänyt puolet elämästäni etsien Sitä Jotain, omaa paikkaa, elämänfilosofiaa, porukkaa, tarkoitusta tai tehtävää, joka vihdoinkin loksauttaisi palaset paikoilleen ja oppisin olemaan tasapainossa, ehkä jopa vähän onnellinen. Tietenkään mitään sellaista ei ole löytynyt. Lähimmäksi olen päässyt muutamissa ihmissuhteissa, joissa olen tuntenut toteutuvani ja tulevani kuulluksi ja hyväksytyksi. (Ja yksi näistä harvoista ihmissuhteista sitten meni ja rojahti kasaan viime kesänä, ei täysin ilman omaa syytäni, ja sen myötä tuntuu omanarvontunnostani lohjenneen iso kappale ja kadonneen jäljettömiin.)

Ja sitten oli pakko hankkia apuakin. Pari kertaa vuosien varrella pelkkää lääkkeellistä apua, mutta viime syksynä tajusin, että jollekin ammattilaiselle pitää nyt kyllä mennä puhumaan. Siltä tieltä päädyin erikoislääkärillekin. Kun asiat pukee sanoiksi, niistä tulee lopullisesti totta: en voine kieltää sitä, että minulla on ollut neljän vuoden sisällä kolme masennusjaksoa. Kaksi ensimmäistä lieviä, hitaita, unettomia ja harmaansynkkiä. Tämä kolmas, viime alkusyksynä niskaan romahtanut, lääkärin termein keskivaikea; minun oman kuvaukseni mukaan aktiivisen tuskallinen, henkiseltä virustaudilta tuntuva sekainen ja hiilenmusta pala elämää. Opin kantapään kautta, mitä tarkoittaa voimakas ahdistus. Se istui viikkotolkulla niskassani kuin kahdeksanlonkeroinen hämähäkin sukuinen eläin ja eritti myrkkyään kaikkeen, mitä tein.

Voin paremmin. En ole entiselläni, enkä ole varma, mitä "entiselläni" edes tarkoittaa. Minulla on hyviä päiviä, vaikka perusvire on hajanainen ja jotenkin rikki, vieläkin. Ja sitten on niitä huonoja päiviä. Ja vaihtelu on nopeaa.

Olen käynyt terapeutin pakeilla parin viikon välein. Nyt odotan säännöllisemmän terapiajakson alkua. Hieman mietityttää, uskallanko puhua siellä kaikista asioista, niistä oikeista ja todellisista, jotka olen salannut lapsesta asti. Ne hävettävimmät ajatuskuvioni.

Terapeutti kehotti minua ajattelemaan, että alkanut vuosi voisi olla "minun vuoteni", ajanjakso, jolloin opin auttamaan itseäni ja teen asioita omaksi hyväkseni. Hän piti hyvänä sitä, että olen joogannut, liikkunut ja kokeillut mindfulnessjuttuja, ja tietenkin tähän joukon jatkoksi se mahdollinen säännöllinen terapia. 

Saako näin olla? Onko tällainen itsekeskeisyys luvallista? Minä en ole tärkeä, maailma tulisi vallan hyvin toimeen ilman minua (ja ehkä paremminkin). Saanko panostaa Itseen? Eikö pitäisi ennemmin pyrkiä toimimaan toisten hyväksi? Tuleeko minusta koskaan tämän parempaa, vaikka kuinka yrittäisin? Olisiko järkevämpää vain purra hammasta ja jatkaa eteenpäin, niin kuin esivanhempani kautta historian ovat tehneet? 

Ei kommentteja: