sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Jokin muuttuu

Joogassa on joku sellainen juttu, että juuri kun alan ajatella, että olen maailman surkein ja kankein ihminen, edistyn pikkuisen. Juuri sen verran, että alan hymyillä ja olen hetken tyytyväinen itseeni. Tänään ensimmäisen kerran joogahistoriani aikana: varpaani koskettivat lattiaa pään takana aura-asennossa (halasana). Keskivartaloni pysyy siis hallinnassani siinä määrin, että en enää pelkää jalkojen laskemista alas hartiaseisonnasta. Aiemmin on aina tuntunut, että persukset painavat liikaa ja taitan niskani. Mutta nyt. Oh yes.

Myös eteentaivutukseni tuntuvat edistyvän syvien vatsalihasteni ansiosta, ja lantionpohja tuntuu hallitummalta. Totta kai olen edelleen tätijoogi, enkä varmaan elämäni aikana muunlaiseksi ehdikään (tai halua). Jooga on minulle kuitenkin varsin kasvattavaa. On nimittäin syytä vihdoin tässä kypsässä iässä oppia se läksy, että asioita voi ja saa tehdä, vaikka olisi niissä aivan surkea. Ja niistä voi (ja saa) nauttiakin. Rumat ja jäykät täditkin saavat.

Joogan jälkeen leijuin joogapilvessä kahvilaan ja tilasin ison kahvin ja palan kolmensuklaankakkua.

Ei kommentteja: