maanantai 14. maaliskuuta 2016

Dilemma

Minua vaivaa iso virtahepo mieleni olohuoneessa, enkä ainakaan vielä ole päässyt siitä oikein yli enkä ympäri. 

Minulla oli ystävä/rakastettu/tärkeä ihminen, jonka kanssa jaoin niin suuren osan itsestäni kuin yleensä kokopäiväparisuhteen ulkopuolella kykenen jakamaan. Tämä henkilö häipyi elämästäni, koska halusi etsiä enemmän kuin mitä minä pystyin antamaan. Se tapahtui äkkiä, vain päiviä sen jälkeen, kun olimme viimeksi keskustelleet ja hän oli vakuuttanut, että ei hylkäisi minua. Meidän oli tarkoitus pysyä ystävinä, sillä se puoli suhteessamme oli toiminut jo vuosia erittäin hyvin. Mutta. Hän vetikin luukkunsa kiinni. 

Teidemme erottua olin henkisesti hirveässä hädässä. Koska olimme luvanneet, että olemme edelleen olemassa toisillemme tarpeen vaatiessa, yritin saada edes jotain yhteyttä häneen. Useamman kerran. Hän oli tyly. Kertoi, kuinka vaativa, syyllistävä ja päällekäyvä olin ollut. Kertoi, kuinka kaikki oli minun kanssani mennyt juuri niin kuin ei ollut pitänyt. Kertoi haluavansa vastaisuudessa yksinkertaista elämää eikä halunnut keskustella asioista. Sanoi, ettei vastaa vihaisiin viesteihin.

No hyvä on, minä en ollut kommunikaatiossani aina viileän rauhallinen. Minä olin vihainen, koska tunsin tulleeni kohdelluksi epäreilusti, ja koska tämä ystäväni tiesi kyllä toimineensa juuri sillä tavalla, jolla minua eniten voi satuttaa: äkillinen suunnanmuutos ja sitä seurannut mykistyminen, passiivis-aggressiivinen pakkohiljaisuus.

Enkä edelleenkään osaa elää tämän asian kanssa. Hakattuani päätäni seinään opin sentään sen, että minun ei tule yrittää ottaa häneen yhteyttä - siitä en saa mitään positiivista irti. Jos hän vastaa, hän ei vastaa mitenkään mukavasti, ainakaan tähän asti. Jos hän ei vastaa, hypin seinille pahasta mielestä. Molemmissa tapauksissa ahdistun entistä enemmän.

Does it hurt when you do that? Then don't do that.

Mutta on päiviä, jolloin minun on väkisin estettävä itseäni lähettämästä sähköpostia. Poistin hänen numeronsa puhelimestani. Pysyn poissa tilaisuuksista, joissa hän voisi olla. (Paitsi se helvetin mielenosoitus viime viikolla, sitä en osannut ennakoida.) Kun liikun kaupunginosassa, jossa hän asuu, olen säikky kuin jänis. Kun näen samanlaisen auton, joka hänellä on, käännän päätäni automaattisesti sen perään.

Kaipaan sitä, mitä meillä oli. Sitä ihmistä, joka hän oli. En välttämättä kaipaa sitä ihmistä, jollaisena hän on viimeisen 8 kuukauden aikana minulle näyttäytynyt (enimmäkseen ollut näyttäytymättä).

On kaksi vaihtoehtoa: 
A) Hän ei enää juuri muista olemassaoloani ja olen hänen maailmassaan merkityksetön ja tarpeeton.
B) Hän tietää, että yhteytemme uudelleenrakentaminen olisi vaikeaa - että minä olen vaativa ihminen, en suinkaan valmis heti unohtamaan menneitä - eikä ole valmis näkemään vaivaa, koska se ei yksinkertaisesti ole kovin tärkeää.

Kumpikin vaihtoehto on helkkarin kivulias. Minulle.