lauantai 17. helmikuuta 2018

Vanhat

Nuoremman tyttären vanhojenpäivä.

Päällimmäinen tunne on huojennus siitä, että se on ohi. Tyttären valmistautuminen oli perin aikaavievää kaikkine komiteoineen ja harjoituksineen. Toisaalta: kyllä ne tanssit olivat hienoja. Ja oli vähän värisyttävää katsoa tytärtä kavereineen niin aikuisen näköisinä, koska hehän ovat silmissäni vielä lähes vauvoja.

Paras osio oli ryhmän itse suunnittelema "vapaatanssi", ja siinä etenkin poikien osuus - katsomo hörähti nauruun, kun yksi frakkiasuisista pojista nostettiin korkealle toisten käsivarsille Leijonakuninkaan musiikin säestyksellä. Lisäksi pojat tanssivat hetken tangoa poikapareissa liioitellun kömpelöin elein. Tytöt eivät uskaltaneet revitellä ihan samaan tapaan, ehkä pelkäsivät tukkalaitteidensa ja vannehameidensa puolesta.

Äitini ja isäni tekivät eilen äkkipäätöksen tulla sittenkin katsomaan vanhojentansseja. Niinpä luotsasin heitä halki Tampereen liukkaiden katujen - äiti kaatui kertaalleen -, odottelin heitä loivassa ylämäessä koska heiltä oli loppua puhti, ja pelkäsin heidän putoavan palloiluhallin katsomon jyrkissä portaissa. Aikaansaavat ja paljon maailmalla reissanneet vanhempani ovat yhtäkkiä vanhoja. Tai ehkä eivät yhtäkkiä, minä en vain nykyään näe heitä niin usein.

sunnuntai 4. helmikuuta 2018

Nahka

Olen ollut näppynaamainen teini, näppynaamainen nuori aikuinen, näppynaamainen kahden lapsen äiti sekä hieman vähemmän näppynaamainen nelikymppinen, jonka iho kuitenkin on aina ollut kaukana norsunluunhohteisesta virheettömyydestä. Ja nyt vielä kauempana: juuri, kun olin ehtinyt viettää vuoden tai pari vähän eheämmin nahoin, iskee ihottuma.

Johan se tuossa on pari kuukautta ohimolla kukkinut. Ensin ajattelin, että työssä käyttämäni huonolaatuiset kuulokkeet ärsyttävät nahkaani, mutta niiden vaihtaminen nappikuulokkeisiin ei auttanut. Sitten ihottuma alkoi levitä leukaan ja nenään. Ja kutista ja hilseillä ja tulehtua. Olen melkoinen kuvatus. Voisihan sitä pahempiakin vaivoja olla tietysti, mutta en nyt olisi välttämättä kaivannut tätä.

On ollut kerrassaan loisteliaat hiihtokelit ja olen iloisena painellut 10 kilometrin lenkkejä. Tänäänkin niin kaunis sää, niin uljaat lumiset kuuset harjulla ja riemukkaat laskut harjulta alas, että melkein kyynelehdin tyytyväisyydestä. Mutta pakkanen pahensi taas ihottumaa ja kutian kuin elukka. Lääkäri kirjoitti täsmävoidetta, jota läträän iltaisin.

Oletan helkkarinmoisen työstressin osaltaan vaikuttaneen kirjonaamani syntyyn. Edelleen kompuroin ja rimpuilen töissä. Jos kysyn neuvoa esimieheltä, hän hyvin usein antaa ymmärtää, että minun pitäisi jo tietää asia aiemman perusteella tai hoksata asia ilman muuta ylipursuavista sähköpostiketjuista, joihin minut on liitetty. Jos taas en kysy neuvoa ja teen päätöksen itse, yleensä esimies ei ole jälkeen päin samaa mieltä, vaan oikaisee. Hän tekee sen toki aina asiallisesti ja rakentavasti, mutta jotenkin tuntuu, että kumpikin pääsisimme vähemmällä, jos saisin rauhassa kysyä, kun en jostain asiasta ole ollenkaan perillä. Vallankin, kun aikataulu on usein aivan liian tiukka pitkäjännitteiseen pähkäilyyn ja päätelmien tekoon.

No mutta. Helmikuu sentään, hieno kuukausi, ainakin parempi kuin tammikuu ja maaliskuu. Sääennustekin näyttää rohkaisevan talviselta.


keskiviikko 31. tammikuuta 2018

Pinnalla

Kyllähän se kai tästä lähtee menemään.

Luulin jo, että olisin ehtinyt tehdä kertaalleen kaikki työssäni mahdolliset virheet ja olisin turvassa, sillä en yleensä tee aivan samaa virhettä kahdesti. Vielä silti löytyi muutama ihan ennen näkemätönkin töppäys tälle viikolle. Mutta yleisesti ottaen: jotenkin jo sujuu. Kommunikoin sujuvasti sähköpostilla yli useiden aikavyöhykkeiden ja pysyn kärryillä. Suurin piirtein.

Entinen joogapaikkani nosti hintojaan sen verran, että ei tehnyt enää mieli säännöllisesti siellä käydä. Etsin siis uutta, ja taisin jo löytääkin. Ohjatulla astangatunnilla käynti muutaman kuukauden tauon jälkeen sai takareiteni ja lapaluiden välin herttaisen kipeiksi. Mahtavaa silti. Olen havainnut, että siinä, missä hiihto on ainoa laji, jossa tunnen saavani tarpeeksi raitista ilmaa, jooga on ainoa, jossa tunnen käyttäväni koko kehoani monipuolisesti. Yksin viihtyvän ihmisen liikuntaa molemmat lajit. Lisäksi kun on vielä sellainen työkin nykyään, että enimmäkseen yksin saan hommailla, niin mikäpä tässä on ollessa oikeastaan.