tiistai 28. maaliskuuta 2017

Uutis-Ankan tähdenvälejä

Puoliso on vaihtamassa työpaikkaa. Hän ei tee sitä mitenkään usein, joten mannerlaatat tuntuvat olevan vähän sijoiltaan. Laskeskelimme, että puolison lyhinkin oman alan työsuhde on kestänyt pitempään kuin minun pisin yhtäjaksoinen työsuhteeni. Minulle tuli luuseriolo.

***
Tuuliset päivätkin vetävät rouvakissan parvekkeelle. Rouva kyttää kiihkeästi tuulen kuljettamia roskia. Vähän kuin kissojen tosi-TV varmaan.
***
 Jotenkin suhteettoman suuri määrä fb-tutuistani on kunnallisvaaliehdokkaana. En aio äänestää ketään heistä.

***
Olen sanonut aika monen kuullen, että aion kasvattaa ns. miesnutturan, joten nyt sitten pitäisi malttaa antaa tukan kasvaa. Tukka alkaa olla rasittavimmillaan - keskiosa on liian pitkä laitettavaksi lakalla tai vahalla mutta liian lyhyt poninhännälle. Kesällä kenties sitten. Tai voi olla, että piakkoin kyllästyn ja ajelen koko pään samaan mittaan kuin sivut ovat. Näytän nimittäin vähän epäsiistiltä nyt. Toisaalta: tämänhetkinen työni tehdään syvällä viraston seinien sisäpuolella, joten ei minun tarvitse mitenkään asialliselta välttämättä näyttääkään.

maanantai 27. maaliskuuta 2017

Pieni talo ties missä

Olen hiljattain lukenut Laura Ingalls Wilderin Little House on the Prairie -kirjoja, alusta seitsemänteen osaan. Muistan, kuinka pidin niistä alakouluikäisenä, vaikka minua jo silloin hämmensi se, että ainakin sarjan alkupuolen suomennoksissa henkilönnimet on suomennettu. (En edelleenkään tajua, miksi ne on suomennettu. Jos lapsi on tarpeeksi vanha lukemaan kyseisiä kirjoja, hän on varmasti tarpeeksi vanha tajuamaan, että tapahtumat sijoittuvat Amerikkaan ja siellä ihmisillä on sellaisia monimutkaisia ja omituisia nimiä kuin Mary, Carrie ja Charles! Hah.)

Nämäkin kirjat ovat aikuiselle hyvin erilaisia kuin lapselle. Lapsena pidin esimerkiksi pitkistä lumimyrskyistä kertovia kohtia vähän tylsinä, ja minua kiinnostivat eniten Lauran ja hänen siskojensa leikit ja koulunkäynti. Aikuisena kirjoja lukee lähinnä sillä silmällä, että uudisraivaajaperheen elämä oli aika helvetin kovaa ja toimeentulo usein hiuskarvan varassa. Ja koko ajan piti ajatella sitä, mikä oli sopivaa käytöstä kenellekin - vaikka sitten oltaisiin oltu keskellä preeriaa monen mailin päässä kenestäkään muusta.

Mielenkiintoista on ajatella koko tuonaikaista mentaliteettiakin. Että valkoisille, eurooppalaistaustaisille ihmisille oli ihan itsestään selvää, että he saavat työntyä aina vain lännemmäksi ja ottaa maan omakseen. Maa kun oli tyhjä. Mitä nyt parisataa erilaista kansaa siellä asusti.
 

 

sunnuntai 26. maaliskuuta 2017

Jumissa

Kolmatta kevättä peräkkäin olen saanut kehitettyä itselleni sellaisen niska-hartiajumin, että oksat pois. Työasennosta se vain johtuu. Olen kokeillut kaikenlaisia variaatioita käsien asentoon ja aina päädyn siihen, että sujuvuuden kannalta paras työtapa on se, jossa kannattelen koko ajan vasenta kättäni hieman koholla. Käsi siis pitää paperia naamani edessä samalla kun oikea käsi näpyttelee tiedot koneelle. Kokeilin aiemmin pitää papereita pöydällä edessäni, mutta tästä seuraa jatkuva niskan nyökkäasento ja vielä pahempi jumi. Valitsen siis mieluummin vasemmanpuoleisen hartia-niskajumin kuin koko kaularangan natinan ja molempien hartioiden jämähtämisen. 

Kai tätä kesään asti jaksaa sietää, sinänsä mukavan työn sivuvaikutuksena. Mutta eipä juuri pidempään. Polvikin alkanut taas kiukutella, saamari - tällä kertaa vasen. Olen vanha romu.

***

Jälkikasvulle tuli kavereita kylään ja rouvakissa ei arvostanut, vaan maastoutui sängyn alle. Malttoi sentään äsken jo tulla poiskin ja toi kaamean kasan pölyä tullessaan. Paljastui sekin, että kuka sitten huushollia onkin imuroinut, hän ei ole sängyn alle pahemmin katsonut. Rouvakissan mahakarvat ovat edelleen harmaassa pölyssä, en saanut rouvan lupaa niiden putsaamiseen vaan minulle näytettiin tassua ja kynttä.