lauantai 18. marraskuuta 2017

Se aika vuodesta

Puoliso lähti juuri entisen työpaikkansa pikkujouluihin. Minua ei ole kutsuttu edes nykyisen työpaikkani kemuihin. Luin aamulla Ilta-Sanomista, että erityisesti tamperelaiset pikkujouluista palaajat olivat työllistäneet poliisia aamuyöstä, ja jostain merkillisestä syystä uutinen sai minut ajattelemaan, että voisihan se olla ihan kiva itsekin päästä joihinkin kalaaseihin. Olisi joku syy käydä laitattamassa kulmakarvat, pakkeloida naamansa ja pukeutua, ja saisi ehkä tanssia tutussa porukassa.

Toki olisin päässyt puolison avecina näihin tämänpäiväisiin hiluihin, mutta ilmoitin kysyttäessä, että ei kiitos, eikä puoliso yllättynyt ilmoituksesta. Olemme jo muutama vuosi sitten todenneet, että minä en pidä juopuneesta puolisosta eikä hän pidä juopuneesta minusta. Kummallakin on hauskempaa, jos hoitelemme juhlimiset erillämme.

Olen viettänyt päivää nuoremman tyttären kanssa. Kävimme ostoksilla (kerrankin se ei ollut tuskallista) ja lounaalla. Söimme myös liian makeat munkit ja kärsimme ellotuksesta yhdessä. Sittemmin tytär on syventynyt kemiankirjoihinsa ja musiikkiin; minä voisin ehkä tehdä pizzaa. Ostin yhden siiderin, siinä minulle pikkujoulut. Tytär soittaa pianoa ja laulaa "Himlen i min famn".

tiistai 14. marraskuuta 2017

Kaamoskärtty

Ensimmäinen projekti, johon minut värvättiin tuonne nykytyöpaikkaani, päättyi jo, mutta eipä hätiä. Muutama sakista pääsi jatkamaan saman tien toisessa projektissa, ja minä olin näiden onnekkaiden joukossa. Tai onnekas, pah - minä olen nopea. Ja kielitaitoinen. Niin että. Nyt sitten pakerretaan vielä arviolta tämän kuun loppuun, ja homma on intensiivisempää kuin aikaisempi.

Mutta pimeyskö se minua vituttaa ja kärtyttää? Päivät ovat matkoineen kovin pitkiä, kymmentuntisia. Illalla ruumis suorastaan huutaa jotain liikuntaa, joten hölköttelen lenkkejä pimeillä ja märillä kaduilla. Tai käyn salilla. 

Olen kärtty kääkkä. Nukun normaalisti, mutta silti joka hetki tuntuu siltä, että voisin välittömästi hautautua vilttini alle ja nukkua vuoden. Olen taas päätynyt siihen väsymyksen vaiheeseen, että kaikki vastaan tuleva ärsyttää suhteettomasti. Ihmiset ruuhkabussissa, erilaiset hajut, hiostavat kengät, ratikkatyömaa ja kaikki mahdolliset sanomalehtiuutiset. Pahoitteluni.

sunnuntai 12. marraskuuta 2017

Hiljaiseloa

Ei meillä mitään tapahdu. Aina tuntuu olevan kiire ja meno, paitsi eilen, kun tahallani jätin lähtemättä perheenjäsenten kanssa Ideaparkiin, tuohon helvetin esikartanoon. Sen sijaan kävelin 8 km, torkuin vilttini alla ja luin kirjoja. Viikonloppuja osaan arvostaa vain silloin, kun olen töissä.

Katsoin eilen myös erinomaisen kiinnostavan Netfilx-dokumentin She's Beautiful When She's Angry. Katsokaa ihmeessä, jos Netflix taloudesta löytyy. Dokumentti kertoo 1960- ja 70-lukujen amerikkalaisista naisliikkeen aktivisteista. Upeita naisia! Olisin halunnut olla joku heistä, kuka tahansa.

Isänpäivä tässä hyrisee eteenpän (vai onko se tuo tiskikone?). Päivänsankari nukkuu rouvakissan vieressä. Tein itse naanleipiä, jotka eivät näytä eivätkä maistu naanleiviltä, mutta olivat ruoan kanssa oikein hyviä silti. Illalla lähdemme katsomaan Tuntematonta sotilasta, ja sen tiimoilta pidin tyttärille pienen briiffauksen - varmistin, että molemmat tietävät edes, mistä sodasta elokuvassa on kysymys ja ovat perillä päällimmäisistä faktoista. Nuorempi oli, mutta vanhempi täysin pihalla. En ole hämmästynyt.