torstai 27. huhtikuuta 2017

Huhti6

Kappas, kirjautuminen bloggeriin oli muuttunut, salasanaa ei selain enää tiennytkään, enkä sitten tiennyt itsekään. Onneksi olin aikanaan kirjoittanut sen ylös Hyvin Salaiseen paikkaan, mutta vähän aikaa kesti, ennen kuin sain mentyä sitä sieltä etsimään. (Matkaahan oli peräti kaksi metriä tästä, missä nyt istun.)

Painan töitä niin kauan kuin niitä vielä riittää. Korkeintaan kuukausi. Moninaiset asiat ärsyttävät minua työpaikalla/itsessäni, etenkin se, että olen kateellinen vähän kaikille. Eniten kollegalle, joka palkattiin sumeilematta myös kesäksi töihin kyseiseen laitokseen. Minähän sinne olen itseäni tyrkyttänyt aiempinakin vuosina ja myös tänä keväänä, mutta en ole kelvannut. Tämä tyyppi on ensikertalainen, eikä hänen tarvinnut edes erikseen jättää hakemusta. Pyydettiin suoraan. Perkele sentään. No, periaatteessa syy on selvä: minulla ei ole plakkarissani opintoja jotka suoraan kyseiseen alaan viittaisivat. En tosin todellakaan usko, että alan opinnoista olisi kesän rupeamassa suoraa hyötyä. (Tiedän, ettei ole. Minä kelpaisin sinne aivan yhtä hyvin.)

No mitä välii, sanoisi teini. 

Kohta sitä taas höllötellään työttömänä. Saa nähdä, miten työkkäri minua muistaa hätyytellä - kolmen kuukauden välein puhelimitse vai kenties jotenkin muuten? Mutta täytyy yrittää nyt ottaa kaikki mahdolliset sentit irti tästä loppurupeamasta eli tehdä tunteja niin paljon kuin vain sallitaan. 

Kevät väsyttää. Päivisin tulee reuhdottua kaikenlaista ja illalla ylikierrokset haittaavat nukahtamista. Iltapäivisin iskee usein koomainen uupumus, joka on kuin jäätynyttä siirappia aivoissa. Huh.



sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Outoja muutoksia

Keski-iän kriisini oireilee edelleen täysin ennakoimattomilla tavoilla. Vuonna 2017 olen nimittäin tavallaan alkanut pitää ruoanlaitosta. 

Olen suurimman osan elämääni ollut enemmän tai vähemmän sitä mieltä, että ruoka on polttoainetta eikä paljon sen kummempi asia. Sellainen mindset sopi hyvin perheen pikkulapsiaikoihin, kun toinen lapsista oli vuosia syömistensä kanssa hyvin ongelmainen ja toinen ei ollut. Saatoin vain pyöräyttää kokoon jotain perusjuttua perunoista ja jauhelihasta ja kaikki söivät sen, tai sitten eivät syöneet. Ruoanlaitto oli aina välttämätön paha. Puoliso kokkasi viikonloppuina ja pyhinä, paremmin kuin minä.

Kuitenkin viime aikoina olen häärännyt keittiössä viikonloppuisin jotenkin pidemmän kaavan mukaan. Keksinyt omia sovelluksia resepteistä ja jopa omia ruokalajeja. Resepteissäni on enemmän kuin viisi ainesosaa. Saatan tehdä salaatinkastikkeen itse (gasp!).

Syytän tästä kehityskulusta kasvissyöjäksi ryhtymistä. Kun tietoisesti kiertää kaukaa kaiken eläinperäisen, tulee väkisinkin ajatelleeksi aterioiden koostumusta vähän enemmän. Osaan/viitsin laittaa muutakin kuin perunaa ja kastiketta tai kalakeittoa. Helkkari sentään, laittamani ruoka maistuu hyvältä! Mihin ihmeeseen olen joutumassa?

Jotten yltyisi enempää itsekehun pauloihin, lähden taidesuunnistamaan. Toisin sanoen katson muutaman tiellesattuvan näytteillepanon ja päädyn kahvilaan tuijottamaan sisäänpäin.

perjantai 21. huhtikuuta 2017

Uhkakuva?

Voi olla, että vielä kuolen itseluottamuksen puutteeseen. Ainakin, jos putoan järveen. Ajattelisin kuitenkin, että "en mä mitään uida osaa, enkä ainakaan pääse rantaan, antaa olla ja hukutaan sitte."