maanantai 19. kesäkuuta 2017

Olen lössähtänyt

Toukokuun loppu oli olevinaan kiireinen, tai sitten olin vain laiska. En nimittäin saanut tehtyä oikein mitään liikunnallista. Kesäkuu onkin sitten ollut superlössö! Jooga on jäänyt jonnekin ihan pientareille sivuosaan. Olen joko ajellut autolla tuntikausia edestakaisin tai ollut torpalla, ja jos siellä nyt onkin jotain puutarhahommia ja siivousjuttuja tullut tehtyä niin niistä ei paljon kroppa riemastu. Vallankin, kun ulkoilma tuntuu kolminkertaistavan ruokahaluni. Yhtenäkin iltana mökillä pysähdyin hämmästyneenä päivälliseni ääreen - olin keittänyt itselleni neljä perunaa kastikkeen kaveriksi, siis kaksinkertaisen määrän normilukemiin nähden. Ja söin ne ihan tuosta vaan. Ja leipää jäystän joka välissä. Kahvin kanssa ja ilman.

Niin että on todella löllö olo. Missä lihakset, missä jäntevyys ja vireys? Haukottelen vaan, enkä saa tehtyä mitään.

Piru vieköön, tänään kyllä menen joogaamaan. Vaikka sitten punnerrukset olisivatkin vain kurjaa yritystä kannatella keski-ikäistä ruhoa edes hetki.

sunnuntai 18. kesäkuuta 2017

Nurkkakuntainen minäni

Minä en ole kansainvälinen ihminen. Nykyisellään asun ihan mielelläni Suomessa, eritoten täällä Tampereella. Yksi syy siihen, että viihdyn: kun matkustan bussilla, ihmiset pääsääntöisesti antavat kanssamatkustajien olla rauhassa. Minua ilahduttaa aidosti se, että bussi on "puolillaan täynnä", eli (lähes) jokaisen penkkiparin ikkunanpuoleisessa penkissä istuu ihminen ja käytävän puoleiset ovat tyhjänä. Siitä tietää, että nämä muutkin haluavat olla omineen eivätkä vaadi keneltäkään kanssamatkustajalta mitään, keskustelua ja viihdykettä tai muutakaan. Kaikki katselevat ikkunasta ulos tai kuuntelevat musiikkia, ja jos minun on pakko istua jonkun viereen, koska yhtään kokonaan tyhjää penkkiparia ei ole, mitään ei ole pakko sanoa. Katsekontaktiakaan ei ole pakko ottaa. Kumpikin matkustaa sinne, minne sitten matkustaakin.

Pidän myös suomalaisesta (?) varhaisesta päivärytmistä, siitä, että voi mennä töihin jo vaikkapa puoli kahdeksaksi ja päästä neljän pinnassa. Lounaankin saa syödä yhdeltätoista, jos ja kun silloin on nälkä (ja onhan se, jos kuudelta nousee). Kun menee kotiin neljän-viiden aikaan, saa syödä päivällisen, eikä tarvitse odottaa kahdeksaan asti saati pidempään.

Ajattelen usein, että olin oikeastaan mahdollisimman epäsopiva opiskelemaan yliopistossa vieraita kieliä silloin...no, reilu parikymmentä vuotta sitten. Olin ja olen tietysti teoriassa erittäin kiinnostunut kaikesta kielitieteellisestä ja rakastan edelleen intohimoisesti englannin kieltä. Mutta. Olin jo nuorena samanlainen kuin nyt: en oikeastaan halua ulkomaille, ainakaan pitkäksi aikaa. Enkä oikeastaan erityisesti halua hirveän aktiivisesti puhua ja kommunikoida ihmisten kanssa sen paremmin vierailla kielillä kuin suomeksikaan. Niin että jos olisin jostain jotain vielä tuolloin ymmärtänyt, olisi ehkä kannattanut valita jotain muuta pääaineeksi. Vaikka patologia. 

 

torstai 15. kesäkuuta 2017

Ihmisten ilmoilla tai sitten ei

Viimeisen viikon ajan olen joko lymyillyt torpalla tai ajellut pitkin Suomen maanteitä kuskaten jälkikasvua eri paikkoihin. Torpan pihassa kukkii syreeni ja retiisin sirkkalehdet tunkevat esiin mullasta. Maanteiden laidassa kukoistavat lupiinit. Ohjelma jatkuu samankaltaisena vielä tämän viikon loppuun asti; tulin tänään kaupunkiin, koska piti olla kuskaamassa.

Kummallista, miten hyvin viihdynkään torpalla yksin. Huseeraan puutarhassa ja järjestely- ja siivoushommissa päivät ja myöhäisestä iltapäivästä alkaen vain käyskentelen ympäriinsä pihamaalla tai istun eri paikoissa lukemassa. Istuskeluun sopivia paikkoja ovat veranta, keinu torpan takana, pation tuoli sekä huvimaja - tosin huvimaja on niin täynnä männyn siitepölyä, että päiväkahvitteluni siellä jäi aika lyhyeksi. Siivousta siis tarvitaan sinnekin, mutta muuten herttainen soppi. 

Rouvakissa oli kaiketi ikävöinyt minua vietettyään pari päivää vain puolisoni seurassa. Rouva puskee, tunkee iholle, nuolaisee ja hammastaa hellästi. Pyörii jaloissani kaiken aikaa. Oli kuulemma ollut toissailtana huolissaan ja melskannut, kun en ollutkaan sängyssä nukkumaanmenoaikaan. Puoliso oli sitten rouvalle sanonut, että "äiti ei nuku tänään täällä", jolloin rouva oli hypännyt sänkyyn tavalliseen tapaan ja käynyt nukkumaan. Puolison mielestä tämä on todistus kissan hämmästyttävästä järjenjuoksusta. Minun mielestäni on hieman omituista se, että puoliso puhuu kissalle minusta sanalla "äiti".